”Halusin pienenä isosiskoksi. Minulla oli kolme vuotta vanhempi isoveli, mutta kaipasin pikkusisarusta. Kahdeksanvuotiaana unelmani vihdoin toteutui ja sain siskon.
Vanhempani erosivat, kun olin 15. Sisko ja minä jäimme asumaan vanhaan kotiimme isän kanssa. Äiti muutti kauas, ja näimme häntä vain lomilla.
Siinä kohtaa minusta tuli siskon turva ja varaäiti. Sisko ripustautui minuun. Minun kallioni puolestaan oli isä. Isä on pitänyt minusta aina hyvää huolta ja ollut läpi elämäni rinnallani vaikeissa paikoissa.
Aloin seurustella tulevan puolisoni kanssa 18-vuotiaana. Muutimme yhteen, kun aloitin lähihoitajaopinnot Helsingissä. Ihastuin puolisossani hänen intensiiviseen tapaansa rakastaa. Hän halusi olla kanssani koko ajan. Rakastin paistatella jonkun niin täydessä huomiossa.
Halusimme nuorena vanhemmiksi ja aloimme yrittää vauvaa. Jostain syystä en tullut kuitenkaan raskaaksi. Kärsin myös tosi kovista vatsakivuista, jotka olivat alkaneet jo teini-iässä. Vaikka kerroin lääkärissä kivuistani, minua ei otettu tosissaan. Vasta, kun olin 23, syy kipuihin ja lapsettomuuteen vihdoin selvisi: endometrioosi. Minulle tehtiin kaksi isoa leikkausta. Toisen leikkauksen jälkeen lääkäri sanoi: ’Tilanne on niin paha, ettet voi tulla raskaaksi.’
Maailmani romahti. Pohdin tosissani, mikä elämäni tarkoitus on, jos en voi olla äiti. Mutta muutaman kuukauden päästä tapahtui ihme: tein positiivisen raskaustestin. Esikoisemme syntyi, kun olin 24.”
”Muutaman kuukauden päästä tapahtui ihme.”
”Onneksi en luovuttanut”
”Äitiys oli juuri niin ihanaa kuin olin kuvitellut. Hurahdin uuteen rooliini ihan täysillä. Halusin olla lämmin, läsnä oleva ja intensiivinen äiti. Äitiys oli myös rankkaa, sillä pian kävi selväksi, että lapsen ja kodin hoitaminen olivat minun vastuullani.
Toivoimme toista lasta, mutta yrityksistä huolimatta vauvaa ei kuitenkaan kuulunut. Lopulta menin taas lääkäriin. Sain kuulla, että endometrioosini oli pahentunut niin paljon, että seuraava askel olisi kohdun poisto. En ollut kuitenkaan valmis päästämään irti haaveestani isosta perheestä. Onneksi en luovuttanut, sillä tulin äidiksi vielä kaksi kertaa koeputkihedelmöityksen avulla. Poikani ovat tällä hetkellä 22, 17 ja 13. Olen heistä äärettömän kiitollinen, ylpeä ja onnellinen.”
”Olin koko ajan varpaillani”
”Noin kymmenen vuotta sitten aloin ensimmäisen kerran aistia, että kotona oli ylikireä tunnelma. Koska halusin niin kovasti, että lapset saisivat asua rauhallisessa kodissa, jossa ei huudeta, päätin, että tekisin omalla käytökselläni niin paljon kuin vain pystyisin. Minusta tuli ilmapiirin tunnustelija ja kannattelija. Olin koko ajan varpaillani ja valmiina miellyttämään kaikkia. Jätin esimerkiksi tyttöjen illan väliin, jos minulta toivottiin sitä. Se, mitä en huomannut, oli, että pienensin itseäni niin, ettei se tehnyt hyvää psyykelleni. Olin todella yksinäinen avioliitossani.
Pikkuhiljaa aloin saada outoja kipuja eri puolille kehoa. Minua tutkittiin, mutta syytä kipuihin ei löytynyt. Kävin töissä normaalisti, mutta aloin kärsiä unettomuudesta. Kun vihdoin menin uudestaan lääkäriin, minulla todettiin keskivaikea masennus. Kipuni olivat psykosomaattisia.
Sain lääkityksen masennukseen ja unettomuuteen ja aloin taas nukkua. Kun sain itseäni vähän kasaan, ymmärsin jotain kuluneista vuosista: se, mikä minua painoi, oli roolini kotona. Koin, etten voinut hengittää vapaasti.
Otin rohkeasti aiheen esille puolisoni kanssa. Yritin tulla kuulluksi siitä, miten huonosti voin. Kerroin myös toiveestani, että alkaisimme satsata parisuhteeseen. Näin tapahtuikin. Lähdimme esimerkiksi parisuhdematkalle. Olin toiveikas tulevaisuuden suhteen. Yritin viimeiseen asti. Se vain oli myöhäistä.”
”Ensimmäinen vuosi eron jälkeen oli puhdasta selviytymistä”
”Kesällä 2019 sain kuulla jotain järkyttävää. Tuntui, että avioliitossa oli ristiriitaa puheiden ja toiminnan välillä. Puolisolleni ja minulle tuli ero.
Ensimmäinen vuosi eron jälkeen oli puhdasta selviytymistä. Kävin töissä ja hoidin poikiani, mutta en muista ajasta paljoakaan. Isoin tukijani oli isä. Hän kuunteli itkuni, keskusteli ja tuki. Hän myös remontoi kotiani niin, että se alkoi tuntua oman näköiseltä.
Tärkein juttu oli se, että hain Kelan tukemaan psykoterapiaan ja pääsin. Lähdin terapeutin kanssa liikkeelle ihan perusasioista: kuka olen. Identiteettini oli rakentunut niin nuoresta parisuhteen dynamiikan kautta, että nyt, kun parisuhde oli poissa, en tiennyt, kuka olen. Terapeutti opetti minua tutustumaan itseeni, että tunnistaisin asioita, joista saan iloa.
”Yritin viimeiseen asti. Se vain oli myöhäistä.”
Löysin musiikin voiman. Aloin kuunnella esimerkiksi Behmiä ja Kaija Koota monta tuntia päivässä. Heidän sanansa osuivat.
Ensimmäisen terapiavuoden jälkeen tatuoin vasempaan ranteeseeni sanat ’Sinä riität’. Ne muistuttavat minulle joka päivä: Sun ei tarvi olla yhtään enempää tai vähempää. Sä oot just hyvä just tommosena. Nauti siitä, mitä sulla on.
Erosta on kulunut nyt neljä vuotta. Pieniä askelia ottamalla olen ymmärtänyt, kuka olen, ja löytänyt sen, mitä haluan elämältäni. Tasapainosta kertoo se, että jaksan taas hoitaa itseäni. Meikkaan joka päivä ja huomaan saavani nautintoa siitä, kun käyn kampaajalla ja kasvohoidoissa. Vuosi sitten sain myös liikunnan takaisin elämääni – palkkasin itselleni personal trainerin, jolta sain apua paitsi kuntoilun myös syömisten suhteen.
Eniten huomaan itseni löytymisen kuitenkin siitä, että olen alkanut tarttua unelmiini konkreettisesti. Yksi haaveistani oli mennä mukaan tukiperhetoimintaan. Viime syksynä suoritin vihdoin valmennuksen, ja nyt minulla on perhe, jonka tukiperheenä toimin. Koska omat lapseni ovat jo isoja, nautin, kun kotonamme on välillä pieniä ihmisiä.
Toinen iso unelmani on ollut matkustaminen. Viime kesänä toteutin matkan, josta olin haaveillut pitkään: ajoin poikien kanssa omalla autolla Pärnuun. Toisille tämä olisi ollut pieni juttu, mutta minulle se oli iso henkisen kasvun pylväs. Tunsin olevani vapaa ja rohkea.”
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 1/2024.
