Alkava mökkikausi saa monen mietteliääksi: miten jaksaa taas suvun kanssa? Vaikka on ihanaa saada rakkaat ihmiset lähelle ja päästä heidän kanssaan tekemisiin, samaan aikaan tunnistaa tilanteessa jotain painavuutta.
– Uskon, että moni samastuu ristiriitaiseen oloon. Tunteeseen on myös ihan luonnollinen selitys: suvun, sisarusten tai vanhempien kanssa oleminen ei ole koskaan samanlaista kuin esimerkiksi ystävien tai työkavereiden kanssa oleminen, sanoo erikoispsykologi Nina Pyykkönen.
Syynä on yhteinen historia. Vaikka pintatasolla näyttää, että koolla on joukko aikuisia, tiedostamattomalla tasolla tuomme kohtaamiseen myös lapsuudenaikaiset roolimme ja vanhan dynamiikan. Pinnan alla saattaa olla jännitteitä ja vääntöjä, joista on vaikea saada kiinni, ja tämä tekee sukulaisuussuhteista vuorovaikutuksen kannalta paljon haastavampia kuin esimerkiksi työpaikan ihmissuhteet ovat.
Yhteistä historiaa ei voi pyyhkiä pois, mutta on yksi keino, jolla voi auttaa itseään säilyttämään aikuisen roolin sukukohtaamisissa: mentalisointi. Nina Pyykkönen neuvoo nyt, miten siinä pääsee alkuun.
Mitä on mentalisointi?
Se on sitä, että ponnistelee oman ja toisten mielen sisäisen kokemuksen ymmärtämiseksi. Kun huomaa esimerkiksi, että toisen käytös ärsyttää, ei annakaan itsensä provosoitua, vaan pysähtyy miettimään: ”Hei, mikä mua ärsyttää? Mistä tämä tunne nousi?” Mentalisointi on toisin sanoen kykyä nähdä käytöksen taakse. Silloin osaa pohtia myös toisten tulokulmaa: ”Mitähän sen mielessä on, kun se käyttäytyy noin? Mitkähän huolet, pelot tai kokemukset saavat sen toimimaan noin?”
Sukukohtaamisissa mentalisointi voi olla esimerkiksi sitä, että tulee tietoiseksi omasta tavastaan toimia ryhmässä tai omasta roolistaan. Tunnistaa esimerkiksi sen, että aina, kun tapaa lapsuudenperheensä, jokin osa itsestä humpsahtaa sisarkateuden ja kilpailun maailmaan, tai sen, että suhteessa omiin vanhempiinsa jokin osa itsestä tipahtaa lapsen rooliin – tai että vanhempana tipahtaa parinkymmenen vuoden takaiseen äidin tai isän rooliin.
Seuraava askel on yrittää tietoisesti rikkoa vanhaa toimintamallia ja sanoa itselleen: ”Minäpä en lähde tähän vanhaan vuorovaikutuskuvioon.”
Mitä mentalisointi vaatii?
Pitää tuntea olonsa turvalliseksi ja hyväksi porukassa. Mentalisointikyky häviää, jos ihminen on puolustusasemissa. Silloin hän ei pysty enää katsomaan asioita muiden kuin itsensä näkökulmasta. Samalla todennäköisyys, että tulkitsee muiden käytöstä tai sanomisia väärin, kasvaa.
Ne, joilla on ollut lapsena turvallinen kiintymyssuhde, säilyttävät painetilanteissa mentalisointikykynsä pidempään kuin ne, joiden oma sisäinen turvallisuudentunne ei ole niin voimakas.
Hyvä uutinen on se, että kiintymyssuhde ja mentalisaatiokyky voivat muuntua vielä aikuisena. Oma sisäinen turva voi vahvistua myös elämänkokemusten ansiosta.
Mistä tunnistaa mentalisoivan sukuyhteisön?
Tärkein piirre on se, että tunteistaan voi kertoa turvallisesti. Voi luottaa siihen, että toiset kestävät tunteitani ja ottavat niistä myös vastuun, jos heillä on jokin osuus tunnekokemuksessa. Kaikki yhteisössä tiedostavat myös sen, että voi tulla väärinkäsityksiä, ja ihmisillä on aito halu ymmärtää, mitä toinen tarkoitti tai mitä hän yrittää sanoa.
”Mentalisoinnin yksi keskeinen oivallus on, että toiset ihmiset eivät voi tietää, miltä meistä tuntuu, ellemme kerro sitä heille.”
Asioista puhutaan sukuyhteisössä suoraan, ei epämääräisillä tekstareilla tai Whatsapp-viesteillä, eikä pelätä asettua suoraan vuorovaikutukseen toisten kanssa. Yhteisössä kuulee paljon ”Minusta tuntuu” -puhetta. Syyttelevä puhe – ”Sä olet sellainen ja sellainen”, ”Sä aina…” – loistaa poissaolollaan. Ei käytetä myöskään ei-terveitä vuorovaikutuksen tapoja, kuten selän takana puhumista, puolihuolimattomia heittoja, vihjailua tai passiivis-aggressiivisia toimintatapoja, kuten martyrismia.
Jos huomaa sukumökille tullessaan, että ilmapiiri on raskas, mitä voi tehdä?
Kannattaa avata suunsa. Ihmettele ääneen: ”En tiedä, onko tämä vain minun päässäni, vai onko täällä jotenkin kireä tunnelma? Minusta tuntuu, että minun olisi tärkeää kuulla, jos jotakuta harmittaa jokin asia.” Mentalisoinnin lähtökohta on aina se, ettemme oleta tietävämme, mitä joku toinen ajattelee. Sen sijaan kysymme häneltä asiaa suoraan. Esitä huomiosi tunnustelevaan, ei-tietäväiseen sävyyn.
Jos jotakuta mökillä olijaa riepoo jokin juttu, on hänen vastuullaan sanoa se ääneen. Näin toimii mentalisoiva ihminen.
Aina on myös se mahdollisuus, että olet tulkinnut tunnelman väärin ja joku vastaa sinulle: ”Ei ole mitään harmitusta. Olimme vain omissa puuhissamme.” Silloin on tärkeää päästää irti omasta tunteesta ja homma voi jatkua puhtaalta pöydältä.
Mitä voi tehdä, jos menettää aina malttinsa lapsuudenperheen tai omien aikuisten lasten seurassa?
Kun huomaat oman kiivastumisesi nousevan, yritä mennä hetkeksi vähän sivummalle. Ensimmäinen tehtäväsi on palauttaa oma sisäinen turvasi. Yritä sitten tunnustella, mikä sinua ärsyttää. Liittyykö tunne tähän hetkeen, vai onko kyse jostain vanhasta tunteesta, joka on tullut nykyhetken näyttämölle?
Hermostuminen on sallittua aina silloin, kun joku törttöilee tai toimii väärin, mutta jos oma ärsyyntyminen nouseekin jostain vanhasta kerroksesta, tunteen kyydistä pitäisi yrittää hypätä pois. Pohdi, miten voisit reagoida nyt aikuisella tavalla – ei niin, että poimit käytösmallisi vanhasta arkistosta.
Maltinmenetys kertoo siitä, ettei mentalisaatiokykysi enää toimi tilanteessa. Syynä voi olla se, että tunnet olosi jollakin tavalla uhatuksi. Saisitko kiinni siitä, mistä vanhasta kerroksesta puolustusreaktiosi nousee? Mikä saa sinut ehkä tuntemaan, ettet olisi esimerkiksi hyväksytty tai arvostettu?
Miten kannattaisi toimia, jos huomaa tulevansa toistuvasti saman sukulaisen loukkaamaksi?
Ensimmäisenä pitää huomata, ettei toinen ehkä tiedä loukanneensa sinua. Eli sinun pitää kertoa asia hänelle. Mentalisoinnin yksi keskeinen oivallus on, että toiset ihmiset eivät voi tietää, miltä meistä tuntuu, ellemme kerro sitä heille. Itselle kannattaa muistuttaa: ”Kukaan ei voi lukea ajatuksiani.”
Paras tapa reagoida loukkaukseen olisi sanoa heti samalla hetkellä rauhallisesti: ”Tuo oli loukkaavan tuntuinen kommentti. En ymmärrä, miksi halusit sanoa sen. Voisitko auttaa minua ymmärtämään, mitä oikein tarkoitit?” Parhaassa tapauksessa toinen pyytää anteeksi ja muuttaa käytöstään vastaisuudessa, mutta vaikka näin ei tapahtuisikaan, ainakin saat sysättyä hänelle vastuun kommentista.
Jos tunnet, ettet pysty säilyttämään tilanteessa omaa mentalisaatiokykyäsi, asia kannattaa ottaa puheeksi vasta, kun olet rauhallinen, esimerkiksi seuraavana päivänä.
Jos haluaisi puhua vanhoista asioista suvun tai lapsuudenperheen kanssa, miten kannattaisi toimia?
Kehotan aina kaikkia puhumaan rohkeasti, jos jokin lapsuusasia mietityttää. Sukujen välillä on suurta eroa tässä, mutta joissakin perheissä asiat voidaan ottaa puheeksi.
Tilanne ja hetki kannattaa kuitenkin valita tarkkaan. Jotta ihmiset pystyvät kuulemaan sinun näkökulmasi, kaikilla pitää olla hyvä ja turvallinen olo. Esimerkiksi alkoholin vaikutuksen alaisena ei kannata ryhtyä hommaan. Jos valitsee väärän hetken, vaarana on, että kierre vain syvenee. Toinen kokee tai muut kokevat tarvetta puolustautua, ja ajaudutte entistä kauemmaksi toistenne näkökulmista.
En ottaisi isoja asioita lainkaan puheeksi suvun mökkikokoontumisessa, vaan kokeilisin puhua esimerkiksi arkiympäristössä. Kun ympärillä ei ole niin voimakkaita tunnetiloja tai jännitteitä, voi olla helpompi rohkaistua sanomaan: ”Kuule, mä oon miettinyt paljon sitä, minkälainen ilmapiiri meillä on silloin, kun olemme lapsuudenperheen kanssa…”
Olisi ihana ajatus, että voisimme kaikki tulla tietoisiksi kaikista vanhoista toimintatavoista ja päivittää ne tähän päivään ja voida koko suku hyvin, mutta valitettavasti se ei ole realistista. Tämä kannattaa vain hyväksyä. Vaikka haluaisimme muuttaa asioita, tuskin onnistumme siinä kokonaan.
Miten omaa ja toisten mentalisointikykyä voi edistää mökillä?
Parhaiten auttaa, että asioista pyritään puhumaan mahdollisimman avoimesti ja että kaikilla on lupa ottaa ajoittain fyysistä etäisyyttä muihin. Kun ollaan tiiviisti mökkiolosuhteissa, on tervettä lähteä välillä omiin oloihinsa, esimerkiksi soutelemaan yksin järvelle tai lukemaan omaan huoneeseen tai metsään kävelylle.