”Elämääni alkoi virrata rauhaa ja luottamusta”
Toimittaja Päivi Parjanen-Vättö, 60, kävi kaksi vuotta psykoterapiassa.
”’Onneksi tuo meidän Päivi on niin kiltti.’ Näin minusta sanottiin aina lapsuudessa. Opin olemaan tottelevainen ja miellyttämään kaikkia. Luulin, että muuten maailma kaatuu.
Tästä käyttäytymismallista tuli selviytymiskeinoni, jota kannoin mukanani aikuisuuteen.
Hieman alle nelikymppisenä uuvuin ensimmäisen kerran ja hain apua psykoterapiasta. En ollut kuitenkaan silloin vielä kypsä muutokseen.
Kun olin 55-vuotias, romahdin uudestaan. Olin työssäni vastuullisessa asemassa, yritin hallita kaikkea ja pitää langat käsissäni. Mitä rasittuneempi olin, sitä enemmän piiskasin itseäni – spinningissäkin piti käydä viisi kertaa viikossa.
Olin tosi ankara itseäni kohtaan. Ja sisälläni huusi pikkutyttö, että auttakaa.
Kun eräänä päivänä purskahdin töissä itkuun, jota en saanut loppumaan, tajusin, että minun täytyy hakea uupumukseeni ja ahdistukseeni apua.
Sain diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta. Minulle oli itsestään selvää, että hakeudun terapiaan. Olin onnekas, sillä minulle myönnettiin Kelan tukema kuntoutusterapia. Olen kiitollinen myös siitä, että sain heti terapeutin, jonka kanssa synkkasi. Minusta oli tärkeää, että hän ei ollut minua nuorempi. Hänellä oli elämänkokemusta ja hän ymmärsi, mistä tulen.
Terapiassa minulla oli lupa puhua, itkeä tai olla vain hiljaa, jos siltä tuntui. Emme käyneet elämääni kronologisesti läpi vaan keskustelu alkoi niistä tuntemuksista, jotka olivat kulloinkin pinnalla.
Kävin terapeuttini kanssa vuoropuhelua, hänen kysymyksensä auttoivat minua eteenpäin. Vastauksia en häneltä saanut, vaan hän auttoi minua oivaltamaan itse. Joskus hän piirsi fläppitaululle vinkuroita ja vänkyröitä, jotka auttoivat minua oivaltamaan luomiani käyttäytymis- ja selviytymismalleja.
Kävin terapiassa kerran viikossa liki kaksi vuotta. Vyyhti alkoi aueta. Ymmärsin, että vastuunkantajan rooli oli uuvuttanut minut. Olin tottunut häivyttämään itseni, eikä minulla ollut kosketusta omiin tunteisiini tai tarpeisiini.
”Riitän, vaikka en tekisi mitään, vaan makaisin eteisen lattialla. Olen hyvä näin.”
Hiljalleen oivalsin, että riitän sellaisena kuin olen. Riitän, vaikka en tekisi mitään, vaan makaisin eteisen lattialla. Olen hyvä näin. Enää minun ei tarvitse myöskään miellyttää ketään. Aiemmin pelkäsin, että tuotan toisille pettymyksen. Nyt kohtaan muut vapautuneesti sellaisena kuin olen.
Sisäinen ääni, joka oli aina vaatinut ja tuominnut, hiljeni. Elämääni alkoi virrata rauhaa ja luottamusta. Olkoon klisee, mutta kaikki on tässä ja kaikki on hyvin. Minut tekee valtavan onnelliseksi vaikka se, että voin käydä aamulla kävelylenkillä ja keittää sen jälkeen kahvit.
En enää määritä itseäni työn kautta, eivätkä työssä tapahtuvat muutokset saa minua tolaltani. Luotan siihen, että kaikki menee niin kuin kuuluukin mennä.
Jos ahdistus joskus ottaa vallan, pystyn nousemaan sen yläpuolelle ja tarkastelemaan asioita etäisyyden päästä. Silloin näen, että tulevaisuudessa voi odottaa vaikka mitä hyvää.
Vahvistuttuani löysin itsestäni luovuuden. Virkkaan isoäidinneliöitä ja teen niistä värikkäitä torkkupeittoja. Vein yhden peiton myös terapeutilleni. Se oli kiitos siitä, että hän auttoi minua löytämään elämääni värit.”
Lue myös: Psykoterapia voi auttaa elämän kriiseissä – näin pääset alkuun
”Ylivirittyneet aivoni rauhoittuivat”
Tietokirjailija ja hyvinvointivalmentaja Kaisa Jaakkola, 38, kokeili neurofeedbackia 35 kerran sarjana.
”Aivan kuin aivoissani olisi riehunut virusohjelmisto, joka lähetti signaalia ’yöt eivät ole turvallisia, et voi nukkua’. Elettiin loppuvuotta 2019. Olin ylivirittynyt ja levoton, mutta samaan aikaan lopen väsynyt.
Taustalla oli iso vyyhti: minulla oli aiemmin todettu traumaperäinen stressihäiriö sekä uupumus ja masennus, joita hoidin psykoterapiassa. Nyt traumaoireet nostivat taas päätään. Puhuminen ei näyttänyt riittävän.
Olen kiinnostunut monenlaisista terapioista. Olin jossain vaiheessa lukenut neurofeedback-terapiasta ja sen vaikutuksista traumasta toipumiseen. Päätin kokeilla sitä.
Neurofeedback-terapia on aivojen treenaamista tietokoneavusteisen ohjelman avulla, jossa aivot saavat palautetta ja palkinnon toivotun kaltaisesta toiminnasta. Neuroterapeutti kiinnitti päähäni EEG-elektrodeja, joista kulkeutui sähköinen signaali terapeutin tietokoneelle. Terapeutti suuntasi terapiaa aivojeni reagoinnin mukaan.
”Katsoin hoitojen aikana Netflix-sarjoja, joiden kuva ja ääni reagoivat aivojeni toimintaan.”
Suhtauduin hoitoon kiinnostuneen uteliaasti. Se ei tuntunut oikeastaan miltään. Katsoin hoitojen aikana muun muassa Netflix-sarjoja, joiden kuva ja ääni reagoivat aivojeni toimintaan: Kun aivot toimivat ei-halutulla tavalla, kuva pieneni ja sumeni ja ääni hiljeni. Kun aivojen sähköinen toiminta muuttui haluttuun suuntaan eli kun rentouduin, kuva suureni normaaliksi, sumeus katosi ja ääni palasi.
Aivoni saivat palautetta samaan tyyliin kuin olisin keskustellut toisen ihmisen kanssa. Keskustelukumppanin mikroilmeet kertovat siitä, miten viesti menee perille. Aivot tulkitsevat salamannopeasti näitä viestejä ja muokkaavat toimintaansa haluttuun suuntaan.
Tavoitteena oli, että aivoni oppisivat toimimaan joustavammin, vähentämään turhaa ylivireyttä ja rauhoittumaan. Sitä kautta uni- ja keskittymisongelmat ja tunne-elämän haasteetkin helpottaisivat.
Jo kolmannen hoitokerran jälkeen aloin nukkua täysiä öitä heräämättä. Aiemmin heräilin tuon tuosta, ja kauhukuvat pyörivät mielessä.
Kun ylivireys eri aivoalueilla alkoi vähentyä, kohdennettiin terapiaa keskittymiskyvyn ja järjestelmällisyyden tukemiseen.
”Kehoni sietää sekä fyysistä että psyykkistä rasitusta paremmin ilman, että jään ylikierroksille.”
Jotta aivojen hermoyhteyksissä tapahtuisi pysyviä muutoksia, hoitoa suositellaan pidempänä sarjana. Kävin hoidossa yhteensä 35 kertaa. Se oli iso rahallinen satsaus, yli 3 000 euroa, mutta ajattelin, että jos hoidon ansiosta työkykyni palautuu ennalleen, satsaus ehdottomasti kannattaa.
On vaikea sanoa, mikä on ollut neurofeedbackin ansiota ja mikä on johtunut psykoterapian etenemisestä ja ylipäätään ajan kulumisesta. Koen kuitenkin, että stressiherkkyyteni on vähentynyt. Kehoni sietää sekä fyysistä että psyykkistä rasitusta paremmin ilman, että jään ylikierroksille. Työkykyni on palautunut ennalleen. Arkikaan ei ole enää säätämistä ja säheltämistä, vaan kykenen toimimaan suunnitelmallisemmin.
Mielestäni neurofeedback täydensi psykoterapiaa loistavasti. Se ikään kuin rauhoitti aivoni, eivätkä traumaoireet enää puskeneet pintaan.”
”Kuin iso taakka olisi lähtenyt pois”
Talousassistenttina työskentelevä Miia Patrikainen, 25, osallistui kuuden kerran taideterapiaryhmään.
”Sairastuin leukemiaan 15-vuotiaana. Raju sairaus vei minut pitkiksi ajoiksi sairaalaan ja lähelle kuolemaa. Sairastamiseen ja hoitoihin meni kaksi ja puoli vuotta. Sinä aikana minulla ei ollut voimavaroja muuhun kuin keskittyä itseeni ja elää hetki kerrallaan.
Kun hoitojen loppumisesta oli kulunut muutama vuosi, tuntui, että olin valmis työstämään sairastumisen aiheuttamaa traumaa. Onnekseni pääsin mukaan syöpäyhdistyksen tarjoamaan ekspressiivisen taideterapian ryhmään.
Luova ja kehollinen terapiamuoto tuntui omalta jutulta. Löysin jo hoitojen aikana luovan tekemisen. Sairaalajaksojen aikana maalasin paljon ja koin sen helpottavan oloa.
Taideterapiaryhmään kuului kuusi osallistujaa. Taideterapeutti antoi meille aina inspiraation avuksi jonkin aiheen, esimerkiksi ’puu’. Meillä oli kuitenkin vapaat kädet tehdä mitä vain.
Koin maalaamisen kokonaisvaltaisena, kehollisena ja vapauttavana. Maalasin käsin, joskus sienellä, isolle paperille, joka oli teipattu seinälle. Usein tein käsillä isoa pyörivää liikettä. En analysoinut mitään vaan annoin tulla, mitä oli tullakseen. Uppouduin täysin omaan maailmaani.
Lopuksi kävimme syntyneet maalaukset läpi ja jokainen sai kertoa jotain omasta työstään, jos halusi. Muut saivat kertoa, mitä työssä näkivät. Taideterapiassa töitä ei arvostella taiteellisten kriteereiden mukaan. Lopputulos ei ole tärkeä vaan itse työskentelyprosessi.
En välttämättä aina ymmärtänyt maalatessani, mistä maalaukseni kertoivat. Mutta kun katsoin niitä jälkeenpäin, tuli oivalluksia. Töissäni toistui usein sydänsymboli. Koin sen tarkoittavan vahvaa rakkautta itseä ja elämää kohtaan.
Töitteni värimaailma heijasti sisäistä maailmaani. Alussa värit olivat aika tummasävyisiä ja työt värien myrskyä. Hiljalleen myrsky laantui, värit kirkastuivat ja muodot rauhoittuivat. Olin sairastaessani joutunut kohtaamaan epävarmuutta, pelkoa, surua ja turvattomuutta. Koin, että taideterapiassa pystyin käsittelemään kipeimpiäkin tunteita. Kun ne oli kohdattu, töihini alkoi tulla iloa ja rakkautta.
Taideterapiaan kuului kuusi kokoontumista. Oloni keveni, kuin iso taakka olisi lähtenyt pois. Olin asettanut tavoitteeksi sen, että käyn läpi sairautta ja sairastumistani. Terapia lisäsi ymmärrystäni itsestäni ja eheytti minua.
”Maalauksissani toistui sydänsymboli. Koin sen tarkoittavan vahvaa rakkautta itseä ja elämää kohtaan.”
Ryhmämuotoinen terapia tarjosi myös vertaistukea. Sain paljon irti muiden tarinoista ja töistä. Oli voimaannuttavaa nähdä toistenkin eheytyvän.
Nykyään voin hyvin. En enää juuri mieti sairastumistani. Olen pystynyt käsittelemään sitä ja ymmärtänyt sen merkityksen. Olen tosi kiitollinen siitä, että saan elää tätä elämää.
Välillä, jos en osaa sanoittaa jotain tunnetta, otan maalaustarvikkeet esille. Luon rauhallisen ympäristön ja alan maalata.”