Sinulla ei ole mitään oikeutta puhua Jeesuksesta! Ja rauhan sinä saavutat vasta, kun sulla on rauha täällä! Tuohtunut seurakuntanuori tökki etusormellaan rintaani, kohtaa missä kuvitteli sydämen olevan. Se sattui.
Oli lokakuu 1983. Olin pitänyt lukiossani keskusradion kautta aamunavauksen, jossa olin siteerannut John Vikströmiä, silloista Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispaa, joka oli kehottanut kirkon Kotimaa-lehdessä kristittyjä osallistumaan samalla viikolla pidettäville rauhanmarsseille.
Sitä en olisi uskoon tulleen ikätoverini mielestä saanut tehdä: en ollut seurakuntanuori vaan tupakkaa polttava feministipunkkari, rauhanmarssin järjestäjänä varmaan kommunistikin, huonompi ihminen.
Minulla oli jo muitakin ikäviä kokemuksia ns. uskovaisiin ja kotipaikkakuntani pappeihin liittyen. Kirkko edusti minulle suvaitsemattomuutta, rasismia, sovinismia, ahdasmielisyyttä, monenlaista henkistä julmuutta.
Kun kirkolliskokous vuonna 1984 hylkäsi naispappeuden sallivan esityksen, mittani täyttyi. Erosin evankelis-luterilaisesta kirkosta 17-vuotiaana suostuteltuani vanhempani allekirjoittamaan eroilmoituksen.
Pitäköön tunkkinsa.
Uskoinko sittenkin Jumalaan?
Kului vuosia, eikä asia vaivannut minua mitenkään. Naispappeus hyväksyttiin kirkolliskokouksessa vuonna 1986, mutta se ei ollut minulle enää riittävä syy palata kirkon syliin. Muutin kotoa ja lähdin opiskelemaan Helsinkiin, jonka yliopistopiireissä aika harva tuttavani kuului kirkkoon. Uskonto ja kirkko olivat asioita, joista ei keskusteltu.
Ei minusta mitään tulisieluista ateistiakaan tullut. Käyttäydyin kuten aika moni kirkkoon kuuluvakin: saatoin käydä joulukirkossa, eikä minulle tuottanut vaikeuksia osallistua jumalanpalveluksiin, häihin tai hautajaisiin. Veisasin virsiä antaumuksella, mutta ehtoollisella en käynyt. Uskontunnustuksen kohdalla pidin suuni visusti kiinni, kunnes jossain vaiheessa se alkoi lipua huuliltani muiden mukana kuin itsestään eikä tuntunut väärältä.
Tarkoittiko se, että uskoin sittenkin Jumalaan? Tuskin. En ainakaan samalla tavoin kuin tuntemieni ja tietämieni uskovaisten kuvittelin uskovan.
Jalkapallon MM-kisojen aikaan Paavalin seurakunnassa järjestettiin kolmena iltana Futiskirkko, jossa jaettiin ehtoollinen ja katsottiin jalkapalloa.
Ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa korostavat kannanotot ilahduttivat
– Kolme naulaa. Ensimmäinen toi kivun ja murskasi unelmat, toinen aukaisi sylin, kolmas vei toivon.
Pitkäperjantaina vuonna 2015 istuin Paavalinkirkossa, kuuntelin kirkkoherra Kari Kanalan saarnaa ja tuijotin kolmea pitkää rautanaulaa, joita hän piti kädessään. Pääsiäisen kärsimystarina aukeni minulle uudella tavalla, ja liikutuin syvästi. Tunsin, että minun oli siinä, kirkonpenkissä, hyvä olla.
Olin tullut paikalle siksi, että halusin kuulla, mistä ja miten Kanala puhuu. Hän on yksi niistä julkisuudessa aktiivisista, liberaaleista papeista ja kirkon uudistajista, joiden tekemisiin ja sanomisiin olin alkanut kiinnittää yhä enemmän huomiota. Myös monet kirkon ylimmän johdon – esimerkiksi piispa Irja Askolan ja arkkipiispa Kari Mäkisen – humaanit, ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa korostavat kannanotot olivat ilahduttaneet minua.
Kirkon liberaali siipi on ollut avaamassa kirkon ovia kodittomille, maahanmuuttajille ja kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneille, ottaneet kantaa tasa-arvoisen avioliittolain puolesta, järjestäneet Tuomasmessuja ja muita matalan kynnyksen tapahtumia, tulleet yleisötapahtumiin ja rokkifestareille.
He eroavat Jeesuksella päähän paukuttajista ja toreilla megafoniin huutavista viimeisellä tuomiolla pelottelijoista – he ovat vain paikalla siellä, missä ihmisiä liikkuu. Auki, jos joku heitä sattuisi tarvitsemaan.
Ehkä kirkko on muuttunut? Ainakaan se ei enää vaikuta samalta tuomitsevien, itseään parempana pitävien ihmisten yhteisöltä kuin nuoruuteni päivinä.
Pitkäperjantain jumalanpalveluksen lopuksi Kanala käveli kirkon läpi ulko-ovelle kätelläkseen kaikki kirkosta poistuvat – sellaistakaan en ollut ennen kirkossa kokenut. Jäin hetkeksi juttelemaan, kiitin saarnasta ja kerroin, että olen alkanut miettiä liittyväni takaisin kirkon jäseneksi.
Kanala nyökkäsi ja sanoi jotain ystävällistä mutta ei alkanut käännyttää minua tai vakuuttanut, että kyllä kannattaa. Arvostin sitä. Kyse on henkilökohtaisesta päätöksestäni, ja pohdintani – jonkinmoinen etsikkoaikani – oli kesken.
Monta hyvää syytä liittyä takaisin
Rationaalisia perusteluja kirkkoon liittymiselle löydän useita. Haluan tukea kirkon liberaaleja uudistajia ja heidän työtään esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoisuuden puolesta – ottaa siis liittymiselläni kantaa kirkon uudistamiseen.
Näin toimisin toisella logiikalla kuin ne tuhannet, jotka ovat eronneet kirkosta esimerkiksi vastalauseena Päivi Räsäsen tuomitseville kommenteille homoseksuaalisuuteen tai aborttiin liittyen. Kirkon jäsenenä saisin äänioikeuden kirkollisvaaleissa enkä jättäisi kirkkoa konservatiivien temmellyskentäksi.
Toinen erittäin hyvä syy kirkkoon liittymiselle olisi se, että kirkko tekee paljon hyvää työtä lasten, nuorten ja yhteiskunnan kelkasta eri tavoin pudonneitten parissa. Kirkollisverollani tukisin tuota toimintaa myös kehitysmaissa; lisäksi olisin mukana suojelemassa kulttuurihistoriallisesti arvokkaita kirkkorakennuksia.
Kaikki hyviä syitä, mutta en saa päätöstä aikaiseksi. Vaikka moni syntymästään saakka kirkkoon kuulunut perustelee kirkkoon kuulumistaan näillä samoilla syillä, ne eivät tunnu nyt riittävän.
”Uskonko oikeasti, uskonko tarpeeksi?”
Töölöläistrattoria on lounasaikaan täpötäynnä, mutta lopulta vapaa pöytä löytyy. Olen sopinut tapaamisen Jukka Relanderin kanssa, joka on paitsi kirkonkin asioihin kantaa ottava yhteiskunnallinen keskustelija myös kirkon eettis-yhteiskunnallisen keskusteluryhmän jäsen.
Miksi päätös kirkkoon liittymisestä on niin vaikea, kysyn tuskastuneena.
– Kirkosta voi erota nykyään melkein nappia painamalla, mutta kun ihmiset alkavat miettiä kirkkoon liittymistä, he alkavat miettiä vaikeita asioita: uskonko oikeasti, uskonko tarpeeksi? Omakohtaisen uskon vaatiminen on luterilainen piirre, Relander vastaa.
– Nyky-yhteiskunnassa ihmisten kuuluminen yhteisöön ei ole niin itsestäänselvää kuin se joskus oli. Jos ihminen ei annetusti, itsestäänselvästi kuulu johonkin yhteisöön, esimerkiksi kirkkoon, hän alkaa miettiä, kelpaako hän.
– Kirkko on monien tahtojen ja käsitysten summa, vähän kuin yhtiö nimeltä Suomi, sanoo Jukka Relander.
”En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka kilvoittelevat paremmuudesta uskossa”
Relander osuu naulan kantaan. Juuri sitä minä – ehkä nuoruutenikin kokemuksista johtuen – mietin. Arvioidaanko minua ja uskoni määrää, riitänkö, kelpaanko, uskonko?
Relanderin mukaan kristinyhteisön pointti on se, että jos ajattelet, ettet ole tarpeeksi hyvä, olet tervetullut seurakuntaan.
– Juuri sellaisia ihmisiä kirkko etsii! Jeesuskin kävi hakemassa ne kaikkien heikoimmat ja hyljeksityimmät, ulos suljetut.
Mutta kyllähän uskoa ja sen vahvuutta yhäkin arvioidaan, väitän vastaan. Jopa kirkon johdossa! Kun arkkipiispa Kari Mäkinen kertoi aikoinaan, ettei hän ole koskaan tullut uskoon, häntä haukuttiin kelvottomaksi uskovaiseksi ja hänen erottamisekseen kerättiin adressi, jonka allekirjoitti yli 2000 ihmistä.
– Minulle uskonto on aina merkinnyt jotain lempeää ja hyvää, enkä ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka kilvoittelevat paremmuudesta uskossa. Mielestäni se on epäkristillistä ryhmäkäyttäytymistä, Relander sanoo ja muistuttaa, että evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluu yhä neljä miljoonaa suomalaista.
– Kirkko on yhteiskunnassamme vaikuttava voima, johon mahtuu valtavan paljon eri ääniä ja mielipiteitä. Se on vähän sama kuin yhtiö nimeltä Suomi.
Relander ei ”missään nimessä” halua sanoa kenellekään, että hänen pitäisi kuulua kirkkoon.
– Mutta itse koen, että se on valtavan jännittävä maailma, enkä sulkisi ovea siihen maailmaan kevyin perustein.
”En voi lähteä pois aina kun olen eri mieltä”
Mikä ihana rauha! Perheneuvoja Katianna Ruuskasen työhuoneen ikkunasta avautuu näkymä yhteen Kallion harvoista pikkupuistoista, värit ovat harmoniset, asiakkaille on nojatuolit ja niiden välisellä pöydällä pieni ikoni ja sen päällä pieni ruusu.
– Ikoni muistuttaa minua siitä, etten ole täällä itsekseni puuhastelemassa. Kun katse osuu ikoniin, näkee ikkunasta taivaaseen, Helsingin seurakuntayhtymän perheneuvonnassa työskentelevä pappi ja psykoterapeutti Ruuskanen sanoo.
Ruuskanen vihittiin papiksi kolmikymppisenä vuonna 1999, kun naispappeus oli jo arkipäivää. Ennen perheneuvontaan siirtymistään hän toimi 12 vuotta pappina Pakilan ja Malmin seurakunnissa. Nyt hänen asiakkainaan käy parisuhteessaan tai muuten elämässään vaikeuksiin ajautuneita.
Ruuskanen käyttää paljon sanoja rakkaus, armo, pyhä.
– Kirkko antaa lukemattomille ihmisille mahdollisuuden tehdä hyvää. Tunnen ihmisiä, jotka tekevät töitä vankiloissa, sairaaloissa ja diakonian parissa. Se tapa, jolla he katsovat ihmistä, on ihana – että voimista, menestyksestä ja statuksesta huolimatta ihmistä katsotaan rakastavasti. Kirkko katsoo minua aina niin, Ruuskanen sanoo.
– Minulta kysytään usein, että kestänkö kirkossa sitä tai tätä. Ei, kaikkea en kestä, ja kirkossa on useita asioita, jotka sotivat arvomaailmaani vastaan. Mutta en voi lähteä pois aina kun olen eri mieltä. Kirkko on me ihmiset, joten meidän ihmisten kautta muotoutuu myös sen arvomaailma. Itselleni olisi tärkeää saada siitä rakastava, armollinen yhteisö, joka antaa ihmisille jonkinlaisia raameja elämälleen. Se, että kirkko muuttuu, ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki muuttuu. Tärkein – pyhä – jää.
Katianna Ruuskanen vihittiin papiksi vuonna 1999. Nyt hän työskentelee perheneuvojana.
”Kirkko on kaipaavien yhteisö”
Kun kerron pohtineeni, etten tiedä, uskonko tarpeeksi pystyäkseni liittymään kirkkoon, Ruuskanen huokaisee.
– Suren paljon sitä, että ihmiset luulevat, että heidän täytyy tulla uskoon tai saada jokin voimakas uskonnollinen kokemus. Kaikkea ei voi mitata. Pelkkä kaipaus riittää, pyyntö siitä, että voitko olla olemassa minulle. Minulle kirkko on nimenomaan kaipaavien yhteisö, ei tiedon ja varmuuden.
Ruuskanen toivoo, että kirkosta tulisi ihmisille paikka, jossa voi myös vain pistäytyä.
– Aina ei tarvitse mennä seremonioihin. Kirkkoon voi mennä hetkeksi vaikka pyytämään, että voitko pitää minusta huolta, voitko auttaa, voitko katsoa minua rakastavin silmin, olen tosi heikko taas.
Tajuan sitä tehneenikin kaikki nämä vuodet. Ehkä juuri tuo kaipaus on saanut minut piipahtamaan kirkkoihin ja kappeleihin, hiljentymään hetkeksi. Joskus olen kiittänyt, joskus pyytänyt voimia, usein saanut lohtua.
Ruuskanen sanoo, ettei hän itse pärjäisi ilman tunnetta siitä, että hän ei ole vain itsensä varassa.
– Minä tarvitsen suuremman, vaikken enää tiedä niin hyvin kuin kolmikymppisenä, mitä se suurempi on, Ruuskanen sanoo.
Ei kai valkokangas sentään alttarilla ole
Futispaitaan, farkkuihin, punaisiin tennareihin ja papinkaulukseen pukeutunut Kari Kanala keittää kahvia Paavalin seurakunnan kirkkoherranviraston keittiössä tyylillä, joka kertoo, että kahvia on keitetty ennenkin: kaatamalla jauhe suoraan pussista suodattimeen.
Erikoinen asu Kanalalla on päällään parin tunnin päästä alkavan Futiskirkon vuoksi. Tilaisuudessa jaetaan ehtoollinen ja katsotaan sen jälkeen kuusimetriseltä valkokankaalta MM-kisojen matsi, jossa Brasilia kohtaa Sveitsin.
Kahvi jää tippumaan, kun siirrymme Kanalan työhuoneeseen. Kerron miettineeni matkalla kirkkoon, että ei kai se valkokangas sentään alttarilla ole.
Mutta on se. Missä on kirkon pyhyys, jos alttarille voi viedä futisscreenin?
– Ei se kirkon pyhyyttä vie. Jollekin yksinäiselle Futiskirkko voi merkitä sitä, ettei peliä tarvitse katsoa yksin. Miehet kärsivät yksinäisyydestä vielä enemmän kuin naiset. Kokemus voi auttaa ihmistä tulemaan kirkkoon, kun hänellä on jokin hätä, se mahdollistaa ihmisen ja Jumalan kohtaamisen. Nuo asiat tekevät tapahtumasta minulle pyhän, Kanala perustelee.
Kritiikkiä Kanala ei pelkää.
– Pieni ristiriita on aina hyväksi. Periaatteeni on, että pelkää Jumalaa, älä ihmisiä.
– Tähän maailmaan tarvitaan enemmän ymmärrystä ja anteeksiantoa ja vähemmän ristiinnaulitsemista, sanoo Kari Kanala.
Kelpaanko minäkin?
Kerron Kanalalle, etten oikein vieläkään tiedä, mitä ajattelen itse uskosta. Voiko kirkkoon liittyä, jos ei usko tai ei ole ihan varma, uskooko Jumalaan tai Jeesukseen?
– Voi, Kanala sanoo epäröimättä.
– Ihmisen tehtävä ei ole asettaa vaatimuksia tai määritellä kenenkään uskon määrää. Maailma saarnaa ihan riittävästi helvettiä, meidän tehtävämme on puhua enemmän armosta ja taivaasta.
Kanalan mukaan kirkkoon voi liittyä monin eri perustein.
– Yksi niistä on se, että kirkko tekee hyvää. Se on äärimmäisen tärkeää mutta ei voi olla ainoa tehtävämme, hyväntekeväisyyslaitoksia on muitakin. Onko meillä jotain elämän ylitse menevää, joka antaa toivoa ja lohtua?
Yritän kuvailla vaikeasti määriteltäviä tuntemuksiani. Olen rationalisti, mutta kaipaan jotain ihan muuta kuin järkeä, jotain jota en osaa pukea sanoiksi.
– Häivähdystä pyhästä, Kanala ehdottaa.
– Meissä asuu usko, ja jos ei usko, niin toivo, ja jos ei toivo, niin toivon häivä siitä, että jossain on rakkaus, joka odottaa meitä.
Nieleskelen palaa kurkussani. Siinä se nyt oli. Rakkaus, joka ei sulje ketään ulkopuolelle. Siitä ja sen kaipuusta on kysymys varmaan kaikissa uskonnoissa, myös tässä minulle tutuimmassa.
Kanala on hetken hiljaa ennen kuin jatkaa.
– Kirkon ei pidä mestaroida ihmisten elämällä vaan tukea heitä. Viestiä, että tervetuloa. Kirkossa jokainen kelpaa. Me olemme matkalla siihen muun muassa samaa sukupuolta olevien vihkimisen suhteen, se on hyvä esimerkki kelpaamisesta.
Eli minäkin kelpaan?
– Kyllä, kyllä.
Tapaamisen jälkeen jään hetkeksi katsomaan jalkapallo-ottelua. Nelisenkymmentä ihmistä tuijottaa valkokangasta vakavina, vähän juhlallisinakin. Mukana on aika monta yksin tullutta, niin kuin Kanala etukäteen uumoilikin.
Takapenkissä joku nukkuu pitkin pituuttaan, ja saa nukkua.
Päätöksessä on osa järkeä, osa uskoa, osa toivoa
Viikonloppuna käyn isäni haudalla, siivoan pois kuolleet kukat ja istutan yhden uuden. Juttelen kuulumiset ja muistelen, kuinka me neljä tytärtä kannoimme isän arkun kirkosta ulos. Pappiakin muistelen lämmöllä, hän puhui isästä kauniisti, huumorillakin, sai meidät nauramaan surumme keskellä.
Millaiset omat hautajaiseni olisivat, jos en kuuluisi kirkkoon? Kuka siellä puhuisi ja mitä?
Yksi kirkon ”jäsenpalveluista” on erilaisten rituaalien, siirtymäriittien hoito. Alan ymmärtää niiden arvon. Uusia, tarpeeksi juhlallisia rituaaleja on vaikea keksiä ilman, että ne vaikuttaisivat lainoilta jostain toisesta uskomuskulttuurista.
Tiedän sen kokemuksesta – tyttäreni nimiäiset naurattavat vieläkin, ja hänen Prometheus-juhlinnastaan jäi vähän sellainen maku, että jotain tärkeää jäi puuttumaan.
Olen jo päättänyt, että liityn 34 vuoden jälkeen takaisin kirkon jäseneksi. Päätöksessä on osa järkeä, osa uskoa, osa toivoa, osa toivon hiventä. Jeesuksesta en oikein uskalla puhua vieläkään.
Kun liityn viimeistään 15. elokuuta, saan äänioikeuden jo tämän vuoden kirkollisvaaleihin. Kirkollisveroa alan maksaa vasta seuraavan vuoden alusta. Veron kokoisella summalla saisin kerran vuodessa lentoliput Lontooseen. Uskon, että saan kirkon tekemän työn ja hyvänä pitämieni arvojen tukemisesta paremmat ja pidemmät kicksit.
Enköhän jo ole miettinyt asiaa tarpeeksi. Täytän netissä lomakkeen, painan Lähetä-nappulaa ja kuulostelen sen jälkeen itseäni.
Luojan kiitos!
En tunne itseäni yhtään sen paremmaksi ihmiseksi kuin ennenkään.
Perheneuvojana työskentelevän Katianna Ruuskasen työhuoneen tuoleilla ratkotaan monenlaisia elämän ongelmia.