Äidiksi tulo viisitoista vuotta sitten oli Marjo Juutilaiselle elämän ihanin asia, mutta se oli paljon muutakin. Kun hän seurasi lapsiaan – sitä, miten he heittivät pihalla kärrynpyörää tai leikkivät kavereidensa kanssa – hän havahtui siihen, ettei itse ollut lapsuudessaan kokenut tuollaista helppoa ja vapaata olemista.
– Tajusin, että olin lapsena ollut rajoittunut ja ahdistunut. Olin yhä sellainen patsasihminen, joka oli oman kehonsa kanssa koko ajan epämukavuusalueella. Koin itseni kömpelöksi ja raskaaksi köntykseksi.
Kehohäpeä ja arvottomuuden tunne olivat seurausta kouluvuosien kiusaamiskokemuksista. Ja vaikka lapsuudenperheessä kaikki oli ollut periaatteessa hyvin, Marjo ei ollut saanut riittävästi sitä tukea ja syliä, jota hän olisi tarvinnut.
Marjo oli 12-lapsisen katraan toiseksi nuorin. Vanhemmat olivat yrittäjiä, ja työ vei heidän elämästään ison osan. Marjo jäi aika yksin kokemustensa kanssa ja ajatteli, että hänessä täytyi olla jotain vikaa, koska häntä kiusattiin.
– Äitiys oli aallonmurtaja. Se havahdutti. Huolestuin siitä, että siirtäisin omat kipuiluni lapsiini.
Tutustumismatkalle omaan itseen
Jotain täytyy tehdä, mutta mitä se olisi, Marjo mietti. Hän pallotteli ajatuksia miehensä Markon kanssa.
– Marko osasi heittää minulle kysymyksiä, joiden avulla alkoi konkretisoitua se, mitä etsin. Pohjimmiltaan kyse oli siitä, että halusin oppia tuntemaan itseni.
Vuonna 2016 Marjo oli jo palannut kotiäitivuosiltaan työelämään. Hän työskenteli kouluterveydenhoitajana ja järjesti ensiapukoulutuksia oman yrityksensä kautta. Noina aikoina hän törmäsi Facebookissa teologi, terapeutti Tommy Hellstenin Ihminen tavattavissa -kasvuohjelman mainokseen.
– Tiesin heti, että tässä se on. Minulle tuli tosi vahva kotiin tulemisen tunne ja itkin liikutuksesta. Laitoin saman tien hakemuksen menemään.
Hellstenin ohjelma keskittyy itsetuntemuksen ja tietoisuuden syventämiseen. Ajatuksena on, että psykologinen kasvu on aina mahdollista, koska hyvä itsetunto ei ole persoonallisuuden piirre vaan ominaisuus, jota voi vahvistaa.
”Minulle aukeni se, että minulla ei ollut omia rajoja. Olin jotenkin läpinäkyvä. En ollut ymmärtänyt tätä aiemmin, koska se oli minulle normaalia elämää.”
Marjo meni kasvuohjelmaan tutustumaan itseensä. Pian hän ymmärsi tarvitsevansa myös henkilökohtaista psykoterapiaa.
– Minulle aukeni se, että minulla ei ollut omia rajoja. Olin jotenkin läpinäkyvä. En ollut ymmärtänyt tätä aiemmin, koska se oli minulle normaalia elämää.
Omien rajojen puute näkyi esimerkiksi sosiaalisissa tilanteissa. Kun Marjo kohtasi muita ihmisiä, hän luki heistä merkkejä ja vihjeitä siitä, millainen Marjo hän voi tilanteessa olla. Hän ei halunnut tuottaa pettymystä, joten hän yritti kovasti olla sellainen kuin oletti ihmisten toivovan.
– Olin kuin vapiseva haavanlehti. Minulla oli jatkuva riittämättömyyden tunne. Sellainen on tietysti hirvittävän kuormittavaa.
Sisäinen lapsi astuu huoneeseen
Viidesluokkalainen Marjo seisoo liikuntatunnilla jumppapuvussa ja kuulee, miten hänelle tirskutaan. Hän seisoo sijoillaan hievahtamatta ja on olevinaan kuin mikään ei tuntuisi missään.
– Kasvuohjelmassa käytimme paljon psykodraaman keinoja. Kun kävimme esimerkiksi läpi kokemukseni liikuntatunnilta, sain ryhmästä valtavasti myötätuntoa ja hyväksyviä katseita. Pystyin tunnustamaan, että ilkkuminen oli tehnyt tosi kipeää.
Yksi Marjon käyttämistä työkaluista oli prosessi- ja tunnepäiväkirjojen kirjoittaminen. Hän kirjasi vihkoon arjen tilanteita, niissä heränneitä tunteita ja toimintatapoja, joilla hän pyrki patoamaan tunteitaan.
Marjo käyttää paljon termiä sisäinen lapsi. Sillä tarkoitetaan lasta, joka olemme joskus ollut ja joka elää meissä edelleen. Vavahduttava oli esimerkiksi hetki, kun Marjo uskalsi psykoterapiassa vihdoin kutsua sisään kymmenvuotiaan itsensä.
– Olin pitkään sanonut terapeutille, että hän on tuossa viereisessä huoneessa mutta ei uskalla tulla sisään, koska häntä hävettää liikaa. Vihdoin tuli tunne, että oven voi avata. Terapeutti toivotti pikku-Marjon tervetulleeksi ja minä kuvailin, millainen tyttö sieltä tuli. Teki mieli pyytää, että tule tänne minun syliini.
Loppu muiden miellyttämiselle
Se, minkä piti olla puolentoista vuoden mittainen itseensä tutustuminen, aukeni elämänpoluksi, jota Marjo kulkee edelleen. Kasvuohjelman jälkeen Marjo kävi kaksivuotisen terapiakoulutuksen, ja nyt hän opiskelee psykodraamaohjaajaksi. Kelan tukemaa psykoterapiaa hän sai kolme vuotta, minkä jälkeen hän jatkoi käyntejä vielä omakustanteisesti. Vuonna 2021 Marjo aloitti oman terapiavastaanoton.
Marjo laskee, että kasvuohjelma ja terapiakoulutus ovat maksaneet suunnilleen 20 000 euroa. Hän kuitenkin korostaa, että itsetuntemuksen oppimista ja siitä kumpuavaa hyvinvointia ei voi mitata rahassa.
– On vaikea pukea sanoiksi, mitä kaikkea olen oppinut ja oivaltanut, koska se on ollut niin mullistavaa. Mutta ehkä päällimmäisenä on omanarvontunnon tervehtyminen ja häpeästä vapautuminen. Tunnen omat rajani ja olen tullut näkyväksi omana itsenäni.
”Aivan kuin sisälläni kudottaisiin pitsiliinaa, joka valmistuu vähitellen.”
Kun Marjo nyt menee sosiaalisiin tilanteisiin, hän ei ole enää huolissaan, hyväksytäänkö hänet vai ei. Hän ei pyri pelastamaan muita itseltään eikä miellyttämään toisia. Hän uskaltaa sanoa oman mielipiteensä, vaikka se olisi eriävä.
– Olen levollisempi, kun sisälläni ei enää huuda kaaos. Kuulen oman ääneni. Olen avannut sisintäni ja pystyn siksi olemaan myös aidommin läsnä. Tällainen minä olen. Millainen sinä olet?
Kyse ei ole siitä, että Marjo olisi jotenkin täydellisesti eheytynyt. Säröjä on ja niitä saakin olla.
– Aivan kuin sisälläni kudottaisiin pitsiliinaa, joka valmistuu vähitellen.
Tunne ei saa enää tolaltaan
Konkreettisesti muutokset näkyvät Marjon erilaisissa rooleissa.
– Vanhemmuus on ehdottomasti vahvistunut. Pystyn kohtaamaan lasteni tunteet aiempaa paremmin. He voivat olla rauhassa myös vihaisia tai surullisia. Vaikeat tunteet eivät saa minua enää hätääntymään, koska uskallan kohdata samat tunteet itsessäni.
Parisuhteessa Marjo on ollut herkkä imemään miehensä tunnetilat itseensä.
– Jos minulla on ollut ok olo ja Marko on tullut kotiin huonotuulisena, on se sieppaantunut minuun ja olen hetkessä menettänyt oman hyvän oloni. Nykyään pystyn säilyttämään tunnetilani. Tämä vapauttaa myös Markon näyttämään tunteitaan rohkeammin.
Ystävien kanssa Marjo on aina pystynyt olemaan oma itsensä. Nykyään hän voi olla sitä vielä aidommin ja rehellisemmin, koska hän ei enää pyri säästämään ystäviään omilta huonoilta fiiliksiltä.
”Äiti totesi minulle ihanasti, että mitä sinulle on Marjo tapahtunut, kun olet noin levollinen.”
Sisaruussuhteissa Marjo on ollut sovittelija ja sukkuloija, joka huolehtii siitä, ymmärtävätkö kaikki varmasti toisiaan ja onko kaikilla hyvä olla. Jos hän on huomannut ristiriitoja, hän on ahdistunut niistä.
– Nyt olen vapauttanut itseni sellaisesta. Ei ole minun tehtäväni olla säätämässä toisten elämäntilanteissa.
Vaikka eräs lähipiirin ihmissuhde on katkennut sen myötä, kun Marjo on uskaltanut laittaa rajoja, pääasiassa hän on saanut positiivista palautetta läheisiltään.
– Joku on saattanut sanoa, että wau, kun olenkin ilmaissut oman mielipiteeni. Ja ennen kuolemaansa vuonna 2019 äiti totesi minulle ihanasti, että mitä sinulle on Marjo tapahtunut, kun olet noin levollinen. Hän tiesi terapioistani ja kannusti minua.
Yksin pärjääminen sai jäädä
Marraskuussa 2021 kova kyhmy Marjon rinnassa osoittautui rintasyöväksi. Vakava sairastuminen ja rankat hoidot herättivät tietysti pelkoa, hätää ja surua. Marjo miettii, että kasvuohjelman ja terapian ansiosta hän oli vahvempi kohtaamaan kaiken sen, mitä rintasyöpä toi tullessaan.
– Pystyin ottamaan sairauden ja koko sen karmeuden vastaan sellaisena kuin se tuli. En vaatinut itseltäni sankaruutta tai pärjäämistä, vaan ymmärsin, että tarvitsen apua eikä minun tarvitse selvitä yksin.
Vuotta myöhemmin, leikkauksen, sädehoidon ja sytostaattimyllyn läpikäytyään Marjo sai terveen paperit. Tukilääkitys jatkuu vielä kymmenen vuoden ajan.
Aiemmin itsemyötätunto ja hyväksyntä olivat Marjolle vieraita asioita. Oppivuodet ovat kasvattaneet lempeyttä ja sallivuutta.
– Olen itseni kokoinen, ja tunnen jos ylitän voimavarani tai alitan potentiaalini. Sellainen tuntuu kuormituksena ja turhautumisena. Tarvitsen joka päivä armoa, sillä olen aina keskeneräinen. Uskon, että elämässä kaikella on tarkoituksensa. Kannateltuna olemisen kokemus tuo luottamusta.
Maaliskuussa Marjo oli perheensä kanssa Madeiralla lomalla. Kun hän seisoi saaren korkeimmalla vuorenhuipulla ja antoi katseensa kiertää henkeäsalpaavissa maisemissa, hän tunsi suurta kiitollisuutta.
– Ajattelin, että hyvä keho ja hyvä minä, hienosti jaksat. Ajattelin, että ihana olla täällä ja ihana elää.
Juttu on julkaistu Kotilääkärissä 4/2023.