Hiukset ovat aina kertoneet elämäntilanteestani. Kun menin ensimmäiselle luokalle pieneen maalaiskouluun, äiti teki minulle askarekiireistään huolimatta joka aamu letit, joihin solmi punaiset lettinauhat. Neljännellä tunsin itseni isommaksi ja ryhdyin käyttämään ponnaria. Yläkoulun alun merkiksi leikkautin polkkatukan.
Leteistä huolimatta tunsin itseni lapsena poikatytöksi. Minulla on kolme isoveljeä. Meillä oli pientila ja kun menin lehmähakaan katsomaan lehmiä, äiti puki minut punaisiin, jotta erottuisin joukosta.
Ensimmäisenä yläkoulukesänäni kylämme pesäpallokentälle ilmestyi poika, joka oli ollakseen. Hän oli kesätöissä samalla maatilalla, jolla minä hoidin lapsia. Ärsytimme ja kiinnostimme toisiamme. Kesän aikana ryhdyimme seurustelemaan. Peruskoulun jälkeen muutimme yhteen asumaan ja opiskelimme molemmat toisella asteella, minä ensin pukuompelijaksi ja sitten lukiossa.
Turvallisen tuntuisessa elämässä oli myös kuormitusta. Penkkarien aikaan keväällä 2002 havahduin siihen, että korvien takaa lähti hiuksia ja päänahkaan tuli laikkuja. Olin kauhuissani. Ihotautilääkäri tunnisti oireeni pälvikaljuksi. Hiukseni lähtisivät todennäköisesti koko elämäni ajan, jos elämäntilanteeni olisi liian kuormittava. Jollakin kerralla hiukset eivät ehkä enää kasvaisi takaisin.
”Hiuksia jäi harjaan ja niitä putosi tuppoina suihkussa.”
Lukioikäisenä tämä tuntui maailmanlopulta: miten kehtaisin mennä enää kouluun ja kuinka paljon lääkkeeksi määrätty kortisoni turvottaisi? Lopulta pääsin vähällä. Polkkahiukset peittivät hiuksettomat kohdat, enkä kertonut asiasta juuri kenellekään. Hiuksia kasvoi takaisin, ja ylioppilaaksikin pääsin.
”Kun Suomessa menin mieheni kanssa ultraan, saimme kuulla, että meille tulee kaksoset”
Mieheni antoi minulle tilaa toteuttaa haaveitani. Matkustin lukion jälkeen kolmeksi kuukaudeksi au pairiksi ensin Namibiaan ja vähän myöhemmin Yhdysvaltoihin. Matkat avasivat silmiäni, sillä tutustuin slummien päiväkoteihin, toisaalta osallistuin suurlähetystön päivällisille. Minuun jäi halu nähdä lisää maailmaa. Se kuitenkin unohtui, kun huomasin Yhdysvaltoihin matkattuani olevani raskaana.
Kun Suomessa menin mieheni kanssa ultraan, saimme kuulla, että meille tulee kaksoset.
Alaluokilla äiti teki Katille joka kouluaamu kaksi lettiä, jotka oli solmittu rusettinauhoilla.
Sekä kaksoset että viisi vuotta myöhemmin syntynyt nuorimmainen olivat helppoja vauvoja. Kotona neljän seinän sisällä oleminen ja samojen rutiinien toistaminen tuntui minusta kuitenkin ahdistavalta ja siltä kuin olisin jämähtänyt paikoilleni. Ensimmäisen vauvavuoden aikana ryhdyin iltaopiskelemaan lähihoitajaksi ja toisella kerralla aloitin sairaanhoitajaopinnot. Ilman opintojani olisin varmaankin masentunut.
Kun aloitin sairaanhoitajaopinnot syksyllä 2010, kaksosemme menivät eskariin. Opiskelutahtini oli tiivis, ja äitiysloman jälkeen tein myös töitä. Hiukseni ohenivat ja lähtivät pieniltä alueilta. Kun valmistuin, minulla oli kuitenkin jäljellä omat hiukset.
”Hain ja pääsin mukaan Kauneuden hinta -ohjelmaan”
Toukokuussa 2016 menetin hiukset kokonaan. Hiuksia jäi harjaan, ja niitä putosi tuppoina suihkussa. Yritin sinnikkäästi sitoa päälaelle pientä ponnaria, mutta lopulta ystävä sanoi, että aja muutama onneton hius pois. Itkin ja ajoin pääni kaljuksi.
Matkasin lapsuudenystäväni kanssa peruukkiliikkeeseen. Hän tiesi, kuinka kuormitettu elämäntilanteeni oli ja tuki minua. Puolisoni oli lomautettuna, ja parisuhteessamme oli ongelmia. Rakensimme lisäsiipeä kotiimme ja talousasiat ahdistivat. Lopulta erosimme.
Itsetuntoni naisena oli pohjamudissa. Hain ja pääsin mukaan Kauneuden hinta -ohjelmaan. Vyötärölläni oli paljon ylimääräistä nahkaa raskauksien jäljiltä, mitä häpesin. Vatsanahkaa oli vaikea piilottaa edes vaatteilla. Ohjelmassa minulle tehtiin vatsan muotoiluleikkaus.
Avioeron jälkeen hiukset yllättäen alkoivat kasvaa ja sain kasvatettua polkan, mutta tänä keväänä ne lähtivät taas. Kannoin äitinä liian raskasta kuormaa lasteni itsenäistymisestä, joka ei ole käynyt kivuitta.
”En ajattele, että naiseuteni olisi kiinni hiuksista”
Töissä käytin pitkään pipoa tai tuubia kaljuni peittämiseksi. Ollessani työkierrossa eräs työkaveri rohkaisi minua olemaan töissä ilman pipoa. Myös eräs saattohoidettavani kysyi, mitä väliä on, jos ei ole hiuksia. Päädyin siihen, ettei lopulta mitään.
”Tiedän, että minun on opittava tunnistamaan stressi, ennen kuin hiukset lähtevät.”
Minulla on kymmeniä peruukkeja, mutta en enää häpeile olla ilman. En myöskään ajattele, että naiseuteni olisi kiinni hiuksista.
Nuorin lapsi asuu kanssani joka toinen viikko, muuten minulla on ensimmäistä kertaa yhden naisen koti. Tiedän tekeväni liikaa töitä. Työviikkoni ovat usein 60-tuntisia, ja kesäloman ajan työskentelin koronarokottajana. Olen myös aloittanut haavanhoitajan erikoisammattitutkinnon opiskelun.
Olen luvannut nuorimmalle lapselleni, että kun hän täyttää 18, ajamme Amerikan halki kaksin autolla. Toivon, että minulla on tuolloin pitkät hulmuavat hiukset. Se tarkoittaa, että minun on opittava sanomaan ei. Tiedän myös, että minun on opittava tunnistamaan stressi, ennen kuin hiukset lähtevät.
Teatteri on ollut aina henkireikäni, ja koen hengittäväni uutta ilmaa näyttämöllä ja teatteriperheessäni. Nautin, kun onnistuneen vatsanahkaleikkauksen jälkeen sain pukea kesäteatterissa päälleni tiukan korsetin ja laittaa päähäni punaisen peruukin.
Vielä jonakin päivänä haluan olla rakastunut. Sitä ennen haluan oppia olemaan itsekseni, nauttimaan kiireettä saunani tähtitaivaasta ja joutilaisuudesta. Ehkä silloin voin sanoa itselleni, että riitän ja olen kyllin hyvä juuri tällaisena.
Näytteleminen on ollut Katille tärkeä harrastus lapsesta saakka. Hän on puvustanut monia teatteriesityksiä.
Lue lisää:
”Tämä kuva muistuttaa minua hetkestä, jolloin perheellämme oli kaikki vielä hyvin” – nuori Olga Ketonen ei aavistanut, kuinka haurasta onni on
Ministeri Annika Saarikko arjestaan: ”Avun saaminen on ratkaisevaa perheemme hyvinvoinnin kannalta”
